Pakko mennä henkilökohtaisuuksiin

Olen pitänyt blogia vuodesta 2012 ja en ole oikeastaan koskaan avannut itseäni kunnolla. Blogissa on nähty vain pintaraapaisuja minusta ruudun takana. Tänään haluan tuoda itseni täysin likoon. Haluan myös pahoitella blogi hiljaisuuttani. Olen yrittänyt pitää blogin minulle positiivisena paikkana ja nyt on ollut vaikea kirjoittaa niin , että sulkisin tämän asian pois.

Olemme käyneet läpi raskaita asioita meidän perheelle. Menetyksiä, pelkoa ,surua ja pettymyksiä toisensa perään. Lapsen saanti ei ole koskaan ollut meille mikään itsestäänselvyys vaan jo ennen nuorimmaista koimme pitkää odotusta ja useita keskenmenoja.

Tästä on nyt yli neljä vuotta aikaa , kun aloimme toivomaan perheeseemme uutta jäsentä. Silloin en kaikesta huolimatta osannut odottaa mitään tällaista , olinhan saanut jo kaksi ihanaa lasta. Vuoden yrityksen jälkeen pääsimme tutkimuksiin ja selvisi , että nyt en enää ovuloinut lainkaan. Ennen oli vaikea pitää pikkuinen matkassa, nyt en voinut edes raskautua.

Kokeilimme useita hoitomahdollisuuksia ja saimmekin kroppani toimimaan ja taas ovuloimaan. Toivo heräsi taas!

Ovuloinnista huolimatta ei raskautta kuulunut. Kaikkea mahdollista on kokeiltu. Klinikalla on juostu melkein enemmän kuin lähikaupassa. Sitten eräs ilta tikkuun piirtyi kaksi viivaa. En voinut uskoa sitä todeksi ja lopulta pääsinkin lääkäriin varmistamaan tilanteen ja pian selvisikin , että kyseessä on tuulimunaraskaus. Aikaa tästä kului vuosia ja olen tehnyt tänä aikana varmasti satoja raskaustestejä toivoessani niihin piirtyvän kaksi punaista viivaa. Saimme adoptioluvankin, mutta näissä odotusaika voi olla jopa kymmenen vuotta. Kouluttauduimme myös toimimaan tuki sekä sijaisperheenä muille lapsille. Yritys raskautua kuitenkin jatkui kokoajan.

Se toivo on jotain uskomatonta, kunnes taas suru iskee vasten kasvoja. Alkanut raskaus päättyi keskenmenoon! Nyt tuntui , että on vaikea edes hengittää. Pettymys, suru , pelko ja itsekäs kysymys ” miksi minä?” . Välillä mietin, voinko olla niin tyhmä , että luulen saavani vielä lapsen näiden vuosien jälkeenkin. Ikääkin on alkanut tulla ja hedelmällisyyteni muutenkin iän puolesta alkaa olla laskusuuntainen.

En tahdo luovuttaa! Se olisi liian pysyvää. Jos jossain syvällä on edes pieni toivo , että raskaudun ja saan lapsen niin mikään ei estä minua jatkamasta yritystä. Välillä kuitenkin tuntuu ,että miten kestän tämän kaiken pettymyksen. Onneksi kotonani on nuo kahdet pienet kasvot jotka saavat päivittäin hymyn kasvoilleni. Heidän kanssaan on vaan niin hyvä olla.

Tiedän jonkun ajattelevan, että mikset ole kiitollinen kun sinullahan on jo 2 ihanaa lasta. Voin kertoa , että olenkin! Olen suunnattoman kiitollinen ja arvostan kaikkea , mitä meillä jo on. Muistan päivittäin kuinka vain haaveilin noistakin pienistä. Se saakin minut yrittämään vielä vuosi vuodelta.  Jotkut ystävistänikin ovat minulle sanoneet , että ” sinullahan on jo kaksi lasta” tai ” kyllä sinä saat vielä , kun olet saanut nuo edellisetkin” . En odota ihmisiltä / läheisiltänikään , että he tiedostaisivat täysin mitä tunnen sisälläni ja kuinka vaikeaa tämä minulle henkilökohtaisesti on ollut. Kuinka voisinkaan olettaa, enhän edes kerro suoraan heille kuinka vaikeaa ja raskasta tämä on ollut. Olemme onneksi Denniksen kanssa niin hurjan läheisiä ja pystymme tukeutumaan toisiimme. Puhumme tästä paljon ja tunnen , että saan itkeä vaikka loputtomasti hänen lohduttaessa. Toivottavasti hän tuntee myös samoin , että voi tukeutua minuun milloin ikinä siltä tuntuu. Jotenkin olemme pystyneet olemaan toistemme tukena koko matkan ajan. Välillä molempien romahtaessa samanaikaisesti niin silti tuen ja lämmön tuntee.

Olen lukenut suunnattoman paljon kertomuksia vastaavista tilanteista ja kuulunut vauva ryhmiin facebookissa vuodesta toiseen, aina siirtyen seuraavan vuoden vauvaryhmään kun vauvaa ei kuulunutkaan. Nähnyt siellä muiden raskautuvan ja osan seuraavan mukanani , siirtyen seuraavan vuoden ryhmään edelleen toivoessaan/ odottaessaan omaa raskautumistaan.

Kaksi parasta ystävääni ovat raskautuneet ja saaneetkin lapsen hiljattain. ” Miltä tämä tuntuu? ” Tämä on asia , mitä monet kysyvät minulta kuullessaan , että olemme toivoneet pitkään lasta. En voi väittää , ettenkö olisi kateellinen. Valehtelisin jos sanoisin , etten näin ole tuntenut. Olen siis tuntenut kateutta , mutta myös suunnatonta iloa heidän puolestaan. <3 Minä olen päässyt vielä onnekseni isoksi osaksi pienten elämää sillä saan kunnian olla molempien lasten kummitäti. <3

Viime kuukaudessa koettu keskenmeno sai minut miettimään , että voinko enää jatkaa yrittämistä. Tunne oli niin rusertava. Pelottaa! Mitä jos tikkuun piirtyisi nuo kaksi ihanaa punaista viivaa, koska uskallan niistä iloita? Pitääkö pelätä päivittäin. Onko aikaa jolloin voin huokaista? Seuraavaa keskenmenoa en voi enää laskea sormillani, kädet ovat nyt täynnä.

Toivon , että kirjoitukseni ei loukannut ketään, kerroin omista tuntemuksistani , ajatuksistani ja kokemastani. <3 Nyt ristin kädet ja toivon , että haaveeni joskus vielä täyttyisi.

-Lämmöllä, Netta-

 

 

4 kommenttia “Pakko mennä henkilökohtaisuuksiin

  1. Voi Netta. Miten suullinen ja raskas asia. Se on varmasti päivittäin mielessäne. Onneksenne tunntte samoin ja tuette toisianne. On pareja, joissa toinen tahtoo lapsen ja toinen on tyytyväinen nykytilanteeseen. Silloin ei tuen saaminen ole niin varmaa. Ikäsi puolesta ei kello vielä vahvasti tikitä. Itse olin 37v. kun nuorin lapseni syntyi. Toivon sydämestäni teille vielä lapsionnea. Lämpimin tervisin Tuula

  2. Kiitos rohkeasta tekstistä. Meilläkin vain yksi lapsi vaikka kovasti toista yritimme kahdesti jopa koeputkihedelmöityksellä. Onneksi on edes yksi, voin vain kuvitella sitä tuskaa kun ei saa edes sitä yhtä. Toivon sydämestäni teille vielä kolmatta pienokaista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *